Näitä taas

Luinpas ensimmäiseksi teoksi aamulla Maybin vuodattamaa itkuvirttä, se saa yleensä kyllä minut miettimään asioita. Kaikille se ei varmaan samalla tavalla aukea, mutta minulle, joka ainakin kuvittelen olevan vähän lähempänä häntä, sieltä saattaa jotain löytyäkin. Jälleen kerran.

Tällä kertaa pisti miettimään jälleen kerran, miten huono ihminen minä olen sosiaalisesti. En käy missään ja istun mieluiten kotona koneen ruudun valossa. Tästä sitten tuli mieleen muistella, mitä tein ennen kuin löysin oman alani. Enhän aina ole tehnyt tätä.

Elikkäs vuoteen 1998. Aloitin nämä hommat virallisesti ja vähän aikaisemmin syksyllä 1997 ostin ensimmäisen tietokoneen. Sitä ennenkin minun sosiaalinen elämäni oli kyllä aika rajoittunutta. Kyllähän minä kävin kylillä niinkuin muutkin nuoret, yleensä vain olin yksin sen ajan. Baareissakin kävin, yleensä kuskina kun en alkoholia käyttänyt. Joskus 18-veenä pelasin viimeksi palloa ja rikoin molemmat nilkat samassa ottelussa. Sitä ennenkin oli taukoa, kun rikoin vähän enemmän mopokolarissa ja jäi liikkuminen sikseen. Sanoin ala-asteen opettajalle, että ”Toiset tykkäävät liikkumisesta ja toiset eivät. Minä kuulun jälkimmäiseen ryhmään”. Ala-asteen opettaja oli liikuntahullu ja kaikkien piti olla täydellisiä hiihtäjiä ja pesäpallon pelaajia.

Eli minä olen kyllä ollut aina mitäänsaamaton. Tai kyllä minä saan aikaan, se on vain harvoin liikkumista. Ja minä kun todellakin olen töissä bittiviidakossa, niin se kuuluu aika vahvana osana minun elämään. Ja kuusnelosen ajoista asti olen tykännyt pelata tietokonepelejä. Olenhan minä nyt kesällä käynyt hevostelemassa ja sen sellaista, mutta ei sekään oikein ole sitä mitä minä oikeasti haluaisin tehdä. Kivoja elukoita tosin ovat. Toivottavasti saan itseäni niskasta kiinni joskus ja rupean oikeasti harrastamaan jotain. Baareissa on vaan niin tylsää kun ei kuule mitä muut puhuu.

Kitaraakin soittelin bändissä aikoinaan, sekin kaatui sitten siihen, että lähdin Hessaan töihin ja treenimatkat vähän piteni. Toisaalta, en minä hääppöinen soittaja olekaan. Punkkia vaan renkutan. Vieläkin nykyisin aina välillä otan kitaran nättiin kouraan ja soitan ne kaikki kolme sointua läpi. Zeron järkkäämillä keikoilla on pakko ruveta käymään, eihän tästä muuten mitään tule.

Viikkopalaveri keskeytti huonon avautumisyrityksen. Kait se on niin, että pitäs löytää jokin oikea harrastus. Ei minunkaan fysiikka enää montaa vuotta kestä pelkästään istumista. Ei vain ole tullut mitään hienoa harrastusta eteen, koripalloa kokeiltiin ehdotella joskus kesällä, mutta vastaus oli jotain ”te ootte liian amatöörejä, jotta viitsisin pelata”. Kaatui sitten siihen. Bägiä en potkinut, koska en tiennyt näistä tapauksista ja minä olen siihenkin joka tapauksessa liian amatööri.

Huoh. Nämä on näitä taas. Kuitenkin olen tyytyväinen itseeni tällaisena kuin olen. Ostoslistalle vois lisätä elämän.

4 Replies to “Näitä taas”

  1. Pallo- ja tietokonepelejen kanssa on samat ongelmat. Siinä vaiheessa kun oppii ylivoimaiseksi vastustajien suhteen menee pelistä yleensä mielenkiinto.

    Eikä tässä olla norsuista tekemässä ravihevosia tai hiiristä panttereita. Oman huonouden ja epäonnisuuden spekulointihan kuuluu kyynisten pessimistien arkipäivään. Varsinkin kun jo mainitussa virressä nuita puukkoja piti heitellä lähinnä omaan selkään, sinne niiden kirveiden viereen.

  2. vaemo

    Minusta taas siinä vaiheessa, kun itse on ylivoimainen jossain, niin silloin sitten vasta jännää onkin. Silloin voi yrittää valmentaa muista niin hyviä, että saa taas haastetta kehiin. Tarvitseeko aina pelata täysillä?

  3. mikkå

    Eipä nuo polvet iloitsekkaan urheilun riemusta.

  4. itse kuulun samaan ryhmään myös, ruutu on vetänyt liikaa puoleensa. olen jo pitkään kuullut perheenjäseniltä kommentteja näytön tuomasta rusketuksesta ja muusta samantyyppisestä.

    tuo mitä kirjoitit on hyvin yleistä näissä piireissä. ja myös on totta että ”laji löytää harrastajansa”.

Kommentit on suljettu.